Lisää ikää ja ihmisiä

Tämä viikko meni hyvinkin työntäyteisesti. Viikolla ei riittänyt virta tänne kirjoitteluun, joten vielä vähän päivitystä edelliseltä viikonlopulta. Silloin tuli juhlittua 29 vuoden täyttymistä. Vietin viikonloppua täällä Limassa asuvan suomalaisen tuttavan kanssa uusiin alueisiin tutustuen ja viettäen iltaa hänen työkavereiden kanssa. Oli kiva tutustua täkäläisiin ja nähdä vähän yöelämääkin. Ensin istuttiin iltaa yhden kaverin kotona ja sieltä jatkettiin vilkaisemaan parin Barrancon baarin tunnelmat. Baarit ei lämpimänä kesäyönä kuitenkaan jaksanut kiinnostaa kuin hetken ja lähdettiin jatkamaan iltaa rantaan, jossa yö vierähti jutustellen, tanssien sekä Perulaisesta rommista ja merituulesta nauttien.

Oli tosi kiva tutustua uusiin ihmisiin, se on yksi matkustamisen suurimmista anneista. Miten maailma nähdään toisenlaisissa olosuhteissa ja kulttuurissa eläneen silmin, mikä kiinnostaa, mikä on yhteistä ja mitä nähdään toisin. Tuntui myös turhauttavalta, kun ei pysty ilmaisemaan itseään kunnolla vielä espanjaksi, eikä kaikkea ymmärrä. Motivaatio kielitaidon kohentamiseen lisääntyi ainakin. Ollaankin alettu nyt puhumaan kämppisten kanssa myös espanjaa, kun aluksi juteltiin englanniksi.

Sunnuntaina käyskentelin kaupungilla ja kävin syömässä ihan huippuhyvää cevicheä eli täkäläistä limellä raakakypsytettyä kalaruokaa. Perun ruokakulttuuri on tosi rikas ja monipuolinen ja etenkin kalaruoat on mun mieleen. Lisäksi tietty ihan mahtava hedelmätarjonta on jotain mistä oon nauttinut ilolla. Suomessa superruokina myytävät lucuma ja maca on täällä tavallisia: on mm. lucuma-jäätelöä ja -jugurttia ja kaura-maca-puurohiutaleita. Ja ikääntymisen kunniaksi söinkin palan lucuma-tuorejuustokakkua.

Hiukan taustaa - miksi ja miten olen täällä

Ajatus Peruun lähdöstä alkoi kyteä noin vuosi sitten. Olin jo aikaisemmin tiiraillut kiinnostuneena Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMOn tarjoamia mahdollisuuksia ulkomaille lähtemiseksi. CIMOn maaohjelmat tarjoaa harjoittelupaikkoja useissa eri maissa eri alojen opiskelijoille tai vastavalmistuneille, harjoitteluun saa kolmen kuukauden apurahan. Haku on aina alkuvuodesta, joten viime vuoden helmikuussa laitoin itse paperit sisään ja jäin odottamaan.

Latinalainen Amerikka on jostain syystä vetänyt puoleensa jo pitkään ja kun espanjankieltäkin on tullut opiskeltua jo useita vuosia tuntui se kiinnostavimmalta vaihtoehdolta. Perusta maana en tiennyt juuri mitään, mutta muutamilta täällä käyneiltä ystäviltä kuulin suosituksia, mikä riitti tekemään valinnan juuri tänne hakemisesta. Maaliskuun alussa sainkin jo viestiä CIMOsta, että olin päässyt jatkoon, eli yhteistyöorganisaatio Perussa alkoi sen jälkeen etsiä minulle sopivaa paikkaa. Olin ilmoittanut toiveajankohdaksi loppuvuoden 2013, joten muutaman kuukauden päästä kesällä aloin saada viestiä erilaisista harjoittelupaikkamahdollisuuksista. Erilaisia mahdollisuuksia oli useita, hyvin erilaisia ja eri puolilla Perua. Jostain syystä juuri Centro Shaman paikka kiinnosti eniten ja elokuussa lähtö tammikuulle varmistui. Syksyn mittaan hoidin käytännönjärjestelyjä lähtöä varten. Asunto oli tiedossa jo harjoittelupaikasta sopiessa, joten sitä ei tarvinnut tässä tapauksessa itse alkaa etsiä. Muutenkin hommat sujui hyvin jouhevasti kaikin puolin koko hakuprosessin ja lähtöön valmistautumisen kanssa.

Nyt sitä ollaan täällä ja ensimmäiset kolme viikkoa on hujahtanut tosi nopeesti. Olen äärimmäisen iloinen että tuli haettua, joten täytyypä laittaa tähän infoksi, että tämän vuoden haku CIMOn maaohjelmiin on kohta käsillä 3.-14.2.2014, lisätietoa täällä.

Kaaosta ja kiertelyä

Työpaikalla

Tällä viikolla pidin ensimmäiset englannin oppitunnit. Miten meni? "Ihan totaalinen katastrofi", oli ekat ajatukset tunnin jälkeen. Olin valmistellut tuntia, ajattelin että aloitellaan tosi simppelisti ja esittäydytään ja sitten kerron vähän Suomesta ja kyselen oppilailta Perusta, saan vähän tuntumaa millainen kielitaito heillä on. Keskitytään puhumiseen, kun kuulemma aika paljon keskitytään kielioppiin ja kirjoittamiseen muuten. Nyt on siis loma-ajan kurssit käynnissä. Noh. Ensinnäkin olin kuvitellut, että pidän yhden 45 minuutin mittaisen oppitunnin ja aamulla koululle tullessa kuulin että se onkin tuplatunti. Ehdin sitä kyllä vähän valmistella lisää, joten ei mikään iso ongelma. Oppitunti alkaa ja tulen luokkaan. Pieni 7 oppilaan ryhmä mukavannäkösiä 10-11-vuotiaita, eiköhän tää tästä. Katselevat ehkä sekunnin murto-osan hiljaa uutta opettajaa ennen kun alkavat yhteen ääneen kysellä kaikenlaista, juosta ympäriinsä ja kinastella keskenään. Ihmettelen hetken ja koitan jotenkin saada huomion ja aloittaa oppitunnin suunnitelman mukaan. Tuntuu, että espanjankielentaitoni on ihan auttamattoman riittämätön tähän tilanteeseen, en tiedä miten käskeä. En saa mieleeni miten sanotaan esimerkiksi että "et voi lyödä toista". Koitan sanoa välillä kovaan ääneen ja tiukempaan sävyyn ohjeita sekä espanjaksi että englanniksi, englantia eivät tunnu ymmärtävän juuri lainkaan. Koitan käydä jokaisen luona kyselemässä jotain ja rauhoittamassa tilannetta, vähän väliä saa mennä kinasteluihin väliin. Välillä tuijotan suu auki tilannetta kun en yksinkertaisesti keksi mitä voisin tehdä. Suunniteltu mukava jutustelu ja puhumisen opettelu ei todellakaan toimi, eivät todellakaan mielellään puhu englantia. Kun keinot loppuvat totaalisesti kesken käyn hakemassa toisen opettajan paikalle ja hän sanoo muutaman sanan tiukkaan sävyyn ja istuu hetkeksi luokkaan, oppilaat rauhoittuvat ja muutaman hetken verran saadaan tuntia eteenpäin kohtalaisen rauhallisesti. Opettaja poistuu ja hetikohta on taas täysi hulabaloo käynnissä. On vaan niin kädetön olo. Muutamia juttuja saadaan käytyä läpi ja saan vähän tietoa että mikä heitä kiinnostaa, jos siitä olisi jotain apua tulevien tuntien suunnitteluun. Tuntien jälkeen istahdan opettajanpöydän ääreen todella hämmentyneissä fiiliksissä, mitään tällasta en olisi osannut odottaa. Ja mä kun luulin et viime vuoden duunit oli haasteellisia! Ei voi kun luottaa siihen, että tästäkin kaaoksesta jossain vaiheessa kehkeytyy jotain järkevää.

Barranco

Noiden oppituntien lisäksi eka viikko meni siis pääosin vauvojen kanssa ja markkinoilla koulun esitteitä jakaessa. Yhteensä varmaan 5-6 tuntia siellä markkinoilla seisoin kun väkeä kävi sankoin joukoin tekemässä viikonlopun ostoksia ja saattaa olla, että lisäkseni näin yhden toisen länkkärin, siitäkään en ole ihan varma. Ei ole ihan turistien suosimaa aluetta tämä. Oli mukava seurata ihmisvilinää ja täkäläistä normaalia elämää.

Tiistaina olikin sitten ensimmäinen vapaapäivä 8 päivän työputken jälkeen. Toinen kämppiksistä lähti näyttämään Liman muitakin kulmia. Täältä missä asun, kestää bussilla kolmisen varttia keskustaan, mentiin siitä ohi ja jatkettiin matkaa lähemmäs rantaa ja hiukan fiinimpiä alueita. Läpi San Isidron ja Mirafloresin Barrancoon, joka tuntui jotenkin tosi viihtyisältä. Alueella oli kauniita, tunnelmallisia rakennuksia ja mukavannäköisiä kuppiloita ja väkeä. Täällä tuli vastaan myös melko paljon turisteja ja reppureissaajia. Lounaspaikaksi löydettiin pieni, ei-erityisen-viihtyisä, paikallisia lähes täysi ravintola, ja ruoka oli ihan hillittömän hyvää. Käytiin rannalla, sain tuntea Tyynenmeren tuulet ekaa kertaa kasvoillani, ei hullumpaa. Kiva oli päästä näkemään Liman muitakin seutuja, tosi kiinnostava ja monipuolinen kaupunki. Viikonloppuna olisi tarkoitus jatkaa tutkiskelua.

Miten niin Tyyni?

Hauskannäköinen Barrancon kirjasto

Ekan viikon elämää

Viikko on vierähtänyt vauhdilla. Toisaalta se tuntuu lähes ikuisuudelta. Kun melkein koko ajan tulee eteen jotain uutta, on helppoa olla vaan ja vastaanottaa ja ihmetellä, keskittyä asioihin jotka juuri on käsillä. Ottaa päivä kerrallaan, kun ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Mielellä on samaan aikaan kova työ luoda uusia konsepteja ja liittää uudet asiat olemassa oleviin rakenteisiin. Siksikin on melko väsynyt olo aina päivän päätteeksi.

Heti saapumisesta seuraavana päivänä menin tutustumaan työpaikkaani Centro Shamaan http://www.centroshama.org.pe/. Keskukseen kuuluu koulu, jossa on tällä hetkellä kesäloma-aika, joten juuri nyt ei ole opetusta, mutta ensi viikolla alkaa loma-ajan ohjelmaa lapsille, joten siitä alkaen on enemmän hulinaa. Koulu on yksityinen, täällä suuri osa lapsista käy yksityistä koulua. Koulun lisäksi Shamaan kuuluu keskus, jossa asuu 5-10 poikaa, jotka ovat aikaisemmin asuneet kadulla, mutta asuvat nyt keskuksessa ja käyvät koulua tai tekevät töitä ja elelevät normaalia elämää. Keskuksen johtaja on aika tiukka señora, tekee työtään sydämellä. Kaiken kaikkiaan Shama on tiivis yhteisö hyvine ja huonompine hetkineen, näin ensivaikutelman perusteella.

Poikien lisäksi keskuksella hoidetaan ja asuu tällä hetkellä 5 alle vuodenikäistä vauvaa, joiden vanhemmat eivät ole pystyneet heistä huolehtimaan, he asuvat siellä väliaikaisesti kunnes heidät toivottavasti adoptoidaan. Minun työni tällä ekalla viikolla onkin ollut avustaminen vauvojen hoidossa, ihan uutta hommaa mulle. Aika kivaa on ollut vaan vastaanottaa tehtäviä ja toimia ohjeiden mukaan. Ensi viikolla saan muitakin hommia, alan mm. opettamaan englantia, joka on osa loma-ajan ohjelmaa.

Täällä on nyt kesä ja aurinko paistaa kuumasti, etenkin kun täällä alueella on tosi kuivaa ja tosi vähän kasvillisuutta, on paahde välillä aikamoinen. Lima on kaupunki, jossa ei käytännössä ikinä sada, paitsi kuulemma vähäistä sumutepullosadetta silloin tällöin ja kosteutta on kyllä ilmassa. Tänään taivaalle kerääntyi kuitenkin pilviä ja sain jopa muutaman ihan oikean pisaran päälleni töistä lähtiessä, oikein virkistävää.

Juuri parhaillaan tämän viikon ja viikonlopun aikana täällä on vietetty tämän kaupunginosan, San Juan de Luringanchon, synttärijuhlia. Aikamoiset karnevaalit on ollut kun niitä vietetään kaikkiaan neljän päivän ajan. Paikalle on tullut tivoli ja lavalla on jos jonkinlaista esitystä. Tänään kävin katsomassa paikan päällä paikallista tanssia ja musisointia, kiva kuulla vähän lattarirytmejä.

Ja sain vihdoin napattua myös muutaman kuvan.

San Juan de Lurigancho 47-vee, jee!

Perinteinen näkymäkämpänikkunasta -kuva

Asuintaloni on tuo valko-vaaleanpunainen tuolla oikealla

Sisäänkäynti kotiin

Kotikatua

Koen, siis muutun

Kyllä sitä vaan on matkattava. Lähdettävä ei vain katsomaan, vaan kokemaan itse omin aistein ja tulkinnoin. Etenkin oman maailmankuvan ja tulkintojen mukana kuljettaminen erilaisiin olosuhteisiin tekee ihmeitä niiden muuttamiseksi ja pysyvämminkin joustavammaksi tekemiseksi. Muutosta alkaa tapahtua kun tulee vastaan ärsykkeitä, jotka saavat ajattelemaan ja muuttamaan omia olemassa olevia käsityksiä ja ajatusmalleja.

Kuten ensimmäisellä Intian matkalla, taas jo ensimmäinen automatka lentokentältä majapaikkaan kertoi enemmän kun loputtomat määrät luettua kuvausta olisi pystynyt. Kokemus on vaikeasti sanoiksi puettavissa. Kaikki on tietyllä tavalla uutta vaikkei mitään tavatonta tulekaan vastaan. Ajetaan Liman, ja koko Perun, tiheimmin asutun asuinalueen läpi. Tiettyä tuttuuttahan tähän toki tuo se, että asuin aikaisemmin myös Suomen, ja 40-luvulla koko Euroopan, tiheimmin asutulla asuinalueella Kalliossa. Noh, ehkei nyt ihan verrattavissa, mutta täälläkin ohi vilisee katuja, joiden varsilla on normaalia elämää. Asuntoja, kioskeja, ravintoloita, kauppoja, ihmisiä odottamassa busseja, paljon autoja. Todellisuus täällä on kuitenkin hyvin toisenlainen kuin se mihin olen tottunut. On todella kiinnostavaa päästä tutustmaan siihen lähemmin ja ymmärtämään sitä edes hieman.

Yhteensä parikymmentuntinen matka Helsingistä Limaan sujui oikein hyvin. Loppumatkasta alkoi vähän jännittää, kun en ihan varmaksi tiennyt tullaanko minua vastaan kentälle vai ei. Jos ei olisi tultu, olisin todennäköisesti jäänyt kentälle yöksi, koska illalla tulevalle asuinalueelleni ei ilmeisesti kannata yksin lähteä seikkailemaan. Olo oli hyvin huojentunut kun bongasin kentältä vastaantulleiden väkijoukosta tulevan työpaikkani Centro Shaman kyltin ja tervehdin hakemaan tullutta centron johtajan siskoa ja hänen miestään. Vastaanotto oli lämmin ja rento. Espanjan puhuminen oli melko tahmeaa, mutta jutustelu sujui jotenkuten.

Perille tullessamme tapaan kämppikseni ja työkaverini. Kaksi saksalaistyttöä, jotka ovat olleet täällä jo nelisen kuukautta ja tulevat olemaan yhteensä vuoden. He ovat viettämässä välivuotta ennen opiskelujen aloittamista, ovat minua noin kymmenen vuotta nuorempia. Ihailen ja vähän kadehdinkin sitä, miten rennosti he ottavat, itselle tää kaikki on tietyllä tavalla tosi isoa. Ensimmäinen pidempiaikainen oleskelu ulkomailla, jotain josta tosi pitkään haaveilin. Vertaaminen on toki turhaa, mä olin tähän valmis nyt.

Tytöt kertovat käytännönasioista ja millaista on ollut. Tuntuu, että ovat sopeutuneet tänne mainiosti, vaikka töissä on ollut suhteellisen haasteellista. Heidän kanssa saman saksalaisen organisaation kautta Peruun tulleiden maanmiestensä lisäksi ovat tutustuneet myös paikallisiin ja asettuneet tänne oikein hyvin. Mukava kuulla heiltä juttuja ja vinkkejä, vaikken halua liikaa luoda valmiita mielikuvia asioista, vaan kohdata mahdollisimman avoimesti.

Päivän päätteeksi oli ilo päästä painamaan pää tyynyyn, tuntuu hyvältä olla täällä.

Valmista

Mahdottomalta näyttänyt kaaos tiivistyi sittenkin valmiiksi pakatuiksi matkapakaaseiksi. On se vaan uskottava, että prosessiin voi luottaa oli kyse sitten vaikka kirjoitustyöstä tai jostain näinkin konkreettisesta. Alkaa olla siis valmista, onhan se toki jo aikakin kun koneen lähtöön on muutamia tunteja. Nyt hetkeksi nukkumaan, että jaksaa huomenna istua oikein urakalla. 

Kuulemiin, adios!